30.4.2015

ROAD TRIP - Sössintää sateisessa Sloveniassa

Kaikki mokaa. Aina silloin tällöin. Jotkut unohtaa kahvinkeittimen päälle, toiset missaa auton huoltoajan. Joskus unohtuu ihan kokonaan joku asia, vaikka sen olisi kuinka raapustanut kalenteriin ja alle- ja yliviivannut sen neonvärein.

Olimme lähteneet ajamaan aamiaisen ja check outin jälkeen Italian Cortina d'Ampezzosta kohti Triesten lahden tyrskyjä. Tarkoitus siis ajaa Triesteen ja sen läpi, jatkaa rannikkoa myöten kulkevaa pikkutietä kohti Slovenian Koperia. Kaupunkien välillä kulkee myös moottoritie, mutta tietenkin halusimme nähdä mahdollisimman paljon merta! Täällä Euroopan keskellä ollessa ei isoa vettä pääse turhan usein katsomaan ja minulla oli ainakin ollut jo ikävä rantaa. Triestestä matkaa Koperiin on noin 20km ja tällä matkalla maisemat merelle ovat upeita. Sloveniaan saapuessa pitää ostaa vinjetti (abt. 15€/viikko).


Ajaessamme Koperiin jättimäisen ostoskeskuksen ohi ja yhtäkkiä alkoi jotenkin näyttää tutulta. Hetken siinä pällisteltyäni paikkoja tajusin, että oltiin oltu juuri täällä samaisen ostarin parkkipaikalla vuonna 2013 reilillä! Tuolloin olimme tulossa bussilla Ljublanasta ja matkalla Kroatian pohjoisrannikolle. Bussissa oli hikistä, aurinko paistoi, iPodin kuulokkeista popittelin Pinkiä ja katselin bussiin nousevia ihmisiä; paljon tyyppejä oli menossa silloin joillekkin festareille Kroatiaan ja osa tulijoista ei silloin mahtunut kyytiin.

 

 

Ajoimme uskollisen kaaramme parkkiin jonnekin päin Koperia rantaan, jossa näytti olevan kahvila ja kioski. Sää oli tympeän harmaa ja ulkona satoi hiljalleen vettä. Ärsytti jo vähän valmiiksi, koska Mörkö kastuisi ulkona ainakin tassuistaan sekä vatsastaan ja sitten myöhemmin herra kököttäisi taas autossa meikämimmin kyljessä huokuen kosteutta ja maanläheisiä tuoksuja. Nousin ulos autosta ja rupesin kiskomaan takkia päälle. Laiton kädet taskuihin tarkastaakseni kakkapussitilanteen. Käteeni osui aivan jotain muuta, jotain kovaa, painavaa, kylmää. Kilisevää. Pe****e! Päivän Sössö-titteli lankesi päälleni kuin musta lisäpilvi jo valmiiksi harmaaseen päivään. Hotelli Montanan huoneen numero 308 avain killui takkini taskussa. Olimme taittaneet matkaa päivän aikana jo lähes 300km. Älkää ymmärtäkö väärin, ei tilanne ollut (tietenkään) oikeasti vakava ja näitähän sattuu. Minä en ole vain kovin hyvä mokaamaan - tai siis kestämään sitä itse. Itsekseni kiroillen kävelin pitkin rantaa koiran kanssa.


  


Pahimmat höyryt päästeltyäni ulos Adrianmeren raikkaassa mutta lempeässä tuulessa, soitin hotelliin ja selitin tilanteen. Respan mukava mies ei ollut Cortinassa edes vielä tajunnut, että yksi avain puuttui. Sovimme postittavani avaimen kiireen vilkkaa takaisin heille, mutta harmiksemme lauantai oli kääntynyt jo niin myöhäisen iltapäivän puolelle, että postitoimisto oli jo sulkeutunut. Sunnuntai ja maanantai olivat pyhäpäiviä. Avain pääsi myöhemmin matkaan - taas Italian puolella oltaessa, mutta se on jo toinen juttu. Jälkikäteen olen miettinyt, että eipä hotellin henkikökuntakaan sitä avainta osanneet kysellä huoneiden maksua suoritettaessa. No, eiköhän heillä joku vara-avain kyseiseen huoneeseen ollut... Onko muuten muita ketkä ovat sössineet reissuillansa enemmän tai vähemmän? Ainahan sattuu ja tapahtuu, mutta onko jotain erityisohjeita tarjolla?

Pssst! Vinkki! Jos olet joskus liikenteessä joko Slovenian rannikolla tai Triesten maakunnan kaakkoisosassa; älä missaa paikkaa nimeltä Muggia! Pienen pieni, mutta sitäkin viehättävämpi ja romanttinen Muggia sijaitsee aivan kahden maan rajalla, niemen kärjessä josta Adrianmeri avautuu eteen. Meikällä on dipsit tänne tulevissa lomasuunnitelmissa!

29.4.2015

Elämäni ensimmäinen Hannu Hanhi-hetki

... Eli HHH! Tiedättekö tai tunnetteko niitä tyyppejä, jotka mihin tahansa arvontaan tai kilpailuun osallistuessaan voittavat? I mean, like EVERY single time. Tai ainakin siltä se tuntuu.

Oli sitten kyseessä jonninjoutava netin mainoskilpailu sisustuslehden sivuilla, fb-arvonta, supermarketin ruokaralli, messuarpajaiset, sukulaisten kesken pilkkikilpailut mökillä, paikallislehden valokuvauskilpailu, radion kuunteluohjelma, illanvietossa tietokilpailut kavereiden kesken, satunnainen markkakoneen syöttäminen, lastenkutsuilla onginta tai oikeastaan kaikki, mitä tai missä vain voi voittaa ilman suurempia tuskailuja. Meikäläisellä on tälläisiä lähipiirissä ihan parikin kappaletta. Joka kerta heitä tavatessaan he sattuvat ohimennen mainitsemaan, että tulipa taas nykästyä jostain ilmaset festari- tai Stanley Cup(!!!)-liput. Kuuntelet vieressä tyynesti nyökkäillen ja neutraalisti ihastellen, "oho, vau", "onpa makee juttu" jne. Kuitenkin pääsi sisällä pikkuminäsi hyppii tasajalkaa ja alentuu nelivuotiaan marinan tasolle "mäki haluu-uu-uun!". Pidät kuitenkin cooliutesi ja hymyilet onnitellen vielä kerran.

Mutta sitten tulee se EKA KERTA ja et voi muuta kuin pomppia sängyllä ja tuulettaa villisti kolmen tähden hotellihuoneessasi Slovenian rannikolla. True story! Näin kävi meikämimmille ja voin kertoa, että it felt like a thousand free balloons! Olin aivan pähkinöinä voitokasta meiliä lukiessani ja nukkumaanmeno myöhästyi sinä iltana reilusti - Jopi oli myös voittanut juuri aiemmin casinolta 150€ ruletista. Pitihän sitä juhlistaa!

Ai mitä voitin? No tälläisen!





Siis kyllä! Osallistuin ensimmäistä kertaa blogiarvontaan eläissäni ja heti ns. hauki haukkasi! Oon niin iloinen ja ylpee - jo vain siksi että ensi kerralla (sitten joskus) perhepäivälliselle istuessani voin vetää ässän hihasta ja hiljentää kaikki. Globe Called Home -blogissa Jenni arpoi Gollan laukun ja näin tilaisuuteni osallistua, vaikka samaan aikaan ajattelin että "nää on taas näitä". Blogi-urani ei ole pitkä ja ajattelin (ja ajattelen edelleen!) näiden juttujen kuuluvan skeneen. Mutta oi sitä onnentunnetta kun luin saamani voittoviestin! Ihanaa! Ja asiat järjestyivät niinkin upeasti että laukku tuli tänne Itävaltaan ja sain sen heti käyttööni. Blogipostauksen arvonnan voitosta voi käydä lukemassa täällä. Tuhannet kiitokset Onnettarelle - this might have been my only time under the lucky stars! Toivottavasti kuvia on nyt riittävästi, lähetän niitä lisää mielelläni esim. sähköpostitse kaikille halukkaille. Anyone?





Tämä postaus sisältää ylenmääräistä liioittelua, sarkasmia ja keinotekoista kateutta. Todellisuudessa kirjottaja on iloinen muiden puolesta ja nauttii omista onnenkantamoisistaan täysin rinnoin :)

27.4.2015

ROAD TRIP - Forcella Rossa #nevöfoget

Toinen laskupäivä alkoi paikkailemalla vanhoja rakkoja ja valmistautumalla tuleviin sekä syömällä aamiainen hotellin pienessä breakfast roomissa. Silmäiltiin rinnekartasta Tofanan laskualuetta etukäteen ja päätettiin ensin nousta cable carilla  Ra Vallesiin (a. 2470m), josta sitten laskettaisiin iltapäivällä Pomedeksen (a. 2303m) puolelle. Easy peasy! Little did I know then... 


Cortinan ilmaisella Ski bussilla pääsi keskustan asemalta Tofanan laskettelualueen cable carin ala-asemalle (kuvassa vasemmalla). Nousu ylös oli huikea ja tällä kertaa meikäläinenkin uskalsi tuijotella kauemmin maisemia kuin monojen kärkiä. Laskimme aamupäivän Ra Vallesin alueen punaisia rinteitä ja niissä olikin mukavasti meininkiä - samoin kuin jo hissimiehillä asemillansa. Musat soi ja hauikset vilkkuivat t-paitojen hihansuista. Tälläpuolen laaksoa oli selkeästi enemmän after ski-meininki! Luulin, että edellisenä laskupäivänämme Falorian ja Cristallon puolella oli olleet hyvät lumet rinteissä, mutta Ra Valles veti näistä voiton kotiin.

Päivän edetessä huomasi myös pääsiäispyhien todella alkaneen; rinteissä porukka tuntui lisääntyvän, auringon lämmittävän enemmän ja hisseihinkin alkoi kiertyä jo ihan oikeita (mutta silti lyhyitä) jonoja. Aiemmin oli hissiin voinut laskea lähes suoraan. Cable carin yläaseman vieressä ollut rinneravintola tarjosi janoisille juomien lisäksi upeat maisemat!






Tämän jälkeen alkoi, ainakin meikäläiselle, päivän ja ehkä koko loman rankin osuus: black slope FORCELLA ROSSA. Kyseinen rinne on siis ainoa laskusiirtymä Pomedeksen puolelle, toinen vaihtoehto on ottaa cable car alas ja vaihtaa (lumiolosuhteista riippuen) keskiasemalla tai alhaalla. Meidän ollessa täällä ei keskiaseman siirtymä ollut enää laskettavissa.


Kuva täältä.

The Telegraph-lehti on kirjoittanut Forcella Rossasta näin:
"The excellent Forcella Rossa from Tofana to Pomedes only just deserves to be black; but it faces south, so timing can be crucial. It goes through a gap in the rocks, and opens up to give wonderful views of Cortina way down in the valley below."
Meikäläisen mitoituksella olisi vielä ansainnut superblackextradanger-maininnan, sen verran tätä likkaa vietiin ja sain pistää kaiken laskutaitoni peliin että selvisin alas pystyssä ja ehjänä. Tiedän, että kyseinen rinne ei tätä blogia lukiessa vaikuta niin kamalalta, mutta havannoillistaakseni enemmän tämän uskomattoman suoritukseni tapahtumapaikkaa googlettelin vähän kuvia mestasta.


 Kuvat täältä ja täältä.

Forcella Rossa siis vasemmalla. Mielestäni kuvat eivät vieläkään tuo oikeutetusti esiin kyseisen rinteen kaltevuutta ja jyrkkyyttä. Joka tapauksessa, pääsin alas asti vaikka moneen otteeseen taistelin ettei kokonaan meno mene syöksylaskuksi. Samaiselle reitille oli myös hakeutunut sellaisia laskijoita, joiden skillsit ja tyyli pääsivät oikeuksiinsa Rossan käänteissä. Oli kadehdittavaa seurata alppinistien tyylipuhdasta ja reipasta menoa alas asti. Valitettavasti paikalle oli myös eksynyt myös aloittelijoita, jotka eivät varmaankaan olleet seuranneet rinnemerkintöjä tai sitten se pahempi vaihtoehto, olivat yliarvoineet omat taitonsa. Päivä oli ehtinyt jo iltapäivän puolelle ja sen myös huomasi lumessa. Raskasta ja vetistä, osittain jo loskaa muistuttavaa höttöä kasaantui suksen päälle reilusti ja teki käännöksistä haastavampia.

Jos sydämeni ei olisi tykyttänyt niin paljoa ja silmät ahmineet jatkuvalla syötöllä eteentulevaa lunta huonojen laskureitin välttämiseksi, olisi ollut todella jylhät maisemat katsella yli Cortinan ja laakson toiselle puolelle Mietresiin ja Cristalloon. Selviydyin alas asti kuitenkin pystyssä ja ehjänä, niin ei ollut kaikkien rinteessä olleiden kohdalla. Rinteen kahden ensimmäisen osion jälkeen reidet ja pohkeet huusivat hunajaa ja loppumatkassa viimeiset metrit ennen hissiasemaa katselinkin tutisevia jalkojani hikisenä ja väsyneenä mutta ylpeänä. Tätä suoritusta tuuleteltiinkin sitten hissin yläaseman rinneravintolassa huolella ja tietenkin otettiin pari palauttavaa. Täytyypä vielä mainita, että laskin myös Pomedeksen puolella sijaitsevan naisten Maailman Cupin rinteen! Mutta siitä en voi kyllä ottaa mitään kunniaa, tulin niin nössöstailiin valuttamalla alas että jälkikäteen hissillä noustessa ylös pystyin vieläkin näkemään lavean aurani alas.

Pssst! Iltavinkki! Jos eksyt Cortinaan yöksi ja haluat hemmotella itseäsi ja reissukavereitasi, varaa Hotel Cortinasta upea ja tunnelmallinen saunaosasto.  Meillä kävi munkki kun hotelli antoi osaston privaattikäyttöön 1,5h ajaksi, hinta muistaakseni 60€/4hlö. Saunaosasto+allas on mitoitettu noin 6 henkilölle. Kuulostaa hintavalta, mutta oli huomattavasti muista saunomisvaihtoehtoja halvempi. Kahden hikisen rinnepäivän jälkeen oli todella hyvä fiilis loikolla höyrysaunassa ja nauttia isosta porealtaasta vain oman porukan kesken. Meillä oli omat juomat mukana ja allasosaston emäntä (joka vahti osaston ulkopuolella ettei muut asiakkaat tule sinne) hymyili meille vain silmää vinkaten kun korkkailimme kuohuvat. All good in Cortina d'Ampezzo!

25.4.2015

ROAD TRIP - Ski-Status Maintenance

Aamu koitti Cortinassa aikaisin. Mörön kanssa totuttuun tapaan paineltiin aamulenkille ennen brekua. Alhaalta käsin katsottuna oli hyvin vaikeaa arvella, millanen varustus riittäisi päiväksi ylös huipuille. Itse kaupunki sijaitsee hieman yli 1200 metrin korkeudessa ja laskuja lasketaan melko tarkalleen 700 metriä ylempänä. Sää oli pilvinen ja Dolomiti Superskin rinnekamerat ja säätiedotus kertoi tilanteen pysyvän melko samanlaisena läpi päivän.

Respan herrasmiehen kanssa sovimme, että huonettamme ei siistitä päivän aikana koiran hermojen takaamiseksi. Hän kilauttikin siinä samalla sekunnilla siivojalle ja ilmoitti asian. Mörkö on helppo reissukaveri; voi jättää huoletta huoneeseen luun ja lelun kanssa päiväksi ja tulla takaisin tietäen, että kaverilla on kaikki kunnossa ja päivä on sujunut leppoisasti sängyllä pötkötellen, ihan niinkuin kaikkina muinakin arkipäivinä kun me käymme töissä. Varuiksi kuitenkin olemme päättäneet, että koiraa on parempi olla häiritsemättä päivän aikana, eihän meillä kotonakaan muut tyypit käy "kesken päivää". Tosin joskus kun on itse tullutkin vaikka kesken työpäivää kotiin, on saattanut Mörön löytää vielä sängyssä vetävän sikeitä. Näillä kerroilla kaveri on aina ollut niin hämmentynyt, ettei osaa oikein tulla moikkaamaankaan ja yleensä hän jatkaakin uniaan hetken kuluttua.

Aamiaisen jälkeen lähdimme hotellin suksihuoneen kautta kohti lippukauppaa ja cable caria, jonka kyydissä nousimme ylös vuorelle. Kyydissä olessa maisemat olivat melkoisen huikeat ja tässä vähän nolona on pakko myöntää, ettei korkeat paikat vaijerin varassa roikkuen ole meikämimmille helpoimmasta päästä.

 Kuva lainattu täältä.

Ensimmäisestä laskupäivästä ei juuri ole kuvia (tiedän tiedän, asiaan on tulossa muutos road tripin edetessä täällä blogissa :-D), koska en halunnut ottaa reppua ekalle päivälle selkään ja ajattelin pärjääväni puhelimen kameralla. Olisihan sillä tosiaan pärjännyt, mutta jotenkin aina laiskotti se hanskojen riisuminen ja luurin kaivaminen takin uumenista. Ekan laskupäivän rinnekartta näytti tältä. Laskimme aamupäivän Falorian alueella.

Kartta lainattu täältä.

TATTATADATATTAA! Allaoleva kuva on ainoa foto rinteiltä koko ekalta laskupäivältä - ja siinäkin on vähä turhan vakava fiilis! Kuten kuvasta näkyy, paljoa ei aurinko tuona päivänä paistanut.


Päätettiin lähteä lounastamaan Cristallon puolelle. Laskimme Faloriasta vuorten väliseen solaan, josta pääsi tuolihissein parilla vaihdolla toiselle puolelle ylös saakka. Cristallon puolella korkein huippu on Son Forca - Forcella Staunies, jonka päällä on muistomerkki ja näköalapaikka. Tuonne emme kuitenkaan valitettavasti päässeet, koska kahden hengen tuolihissi (suoraan helvetistä... no, 1980-luvulta vähintään) vei tuonne vain puoliväliin, rinteen yläosa oli jostain syystä suljettu. Oikeasti, puristin kaikilla käsivoimillani sen onnettoman kanahäkin ja aurinkotuolin risteytystä muistuttavaa kapistusta, kun kiikuin sen varassa varmasti yli 30 metrin korkeudessa "lempeän" vuoristotuulen hivellessä poskiani. Never again, never.

Rinne sieltä alas oli mustista mustin, tai siltä se ainakin tuntui. Selvisimme kaikki elossa alas, toiset tosin hieman osumaa ottaneena. Jopilla taitaa olla vieläkin muistot oikeassa kankussa. Tällä rinteellä meikämimmikin nöyrtyi kun kaaduin - paikoiltani. Forcella Stauniesista laskimme viimein jo hyvin myöhäiselle lounaalle. Koskaan ei oo ranut maistuneet niin hyvältä.
Suihkailtiin vielä iltapäivä rinteitä eestaas Cristallon puolella. Mäet olivat hyvässä kunnossa ja pituutta laskuille riitti oikein mukavasti. Rinnekartassa näkyvä Mietresin laskualue oli jo suljettu tältä kaudelta, joten sinne ei ollut asiaa.

Vuokrakamoihin oltiin todella tyytyväisiä. Mulla oli allani muistaakseni Atomicit, jotka olivat huomattavasti pidemmät kuin omat Headin sukseni Suomessa ja kääntyvyyttäkin löytyi aivan eri tavalla. Aluksi jännäsi niillä päästellä menemään, mutta jälkikäteen olen ollut ehdottoman tyytyväinen tähän kokeiluun. Alkutotuttelun jälkeen lasku lähti sujumaan ja olo oli paljon tasapainoisempi ja luottavaisempi. Ensi talvena lähtee omat sukset kyllä vaihtoon, tiedän nyt mitä tilalle haluan! Jopikin oli erittäin tyytyväinen omiin sivakoihinsa. Onni oli siis hyvä vuokraamotyöntekijä.

Otettiin ensimmäinen päivä aika iisisti - tai niin kuvittelin. Uskottelin itselleni vain laskevani rauhallisesti, ettei voimat ehdy mihinkään. Mutta samaan aikaan takaraivossani koputteli joku salakavalasti viestittäen, että ehkä otan vähän liiankin rennosti..? Voiko laskutaidot taantua?
Hotellille päästessä päivän muu saldo näytti seuraavalta:
4 kpl loppuunkulutettuja jalkoja
2 kpl rakkoja
2 kpl ihmiskropan riekaletta
1 kpl hyvin levänneitä koiria


Siis todella hyvin levänneitä... Kompromissi-aatteella mamma kävi hakemassa kulmakaupasta muutamat palauttavat, sitten ajettiin koko porukka kaupungin itälaidalle, josta oli hyvät näkymät päivän laskupaikkoihin ja tilaa Mörön puuhastella omiaan.






Laskettelustatukseni ei ole kovin aktiivinen.Voiko sanoa harrastavansa laskettelua jos mäkeen ei ehdi kuin kerran kahdessa vuodessa? Ja silloinkin vain ulkomaille? Suomen rinteissä ei enää tule juuri käytyä, toisin kuin about 10 vuotta sitten (ai jestas kun kuulostaa pahalta!).Toisaalta mietin myös, että Suomessa laskeminen on niin erilaista; Alpeilla et tarvitse kuin muutaman nousun päivässä, koska parhaimmillaan lasket useamman kilometrin yhdellä vedolla ylös. Vaikka kuinka nousisit leveysasteilla napapiirin yläpuolelle, ei se rinteen pituus vaan millään yllä samoille leveleille. Vai onko niin, että itse laskumestalla ole niinkään merkitystä - kunhan saa vain lunta suksen alle ja vauhtia? Sen fiiliksen?

It's hard to give tips to skiers if I don't know how they ski, but I think that the most important thing in skiing is you have fun. If you are having fun, then everything else will come easy to you. -Lindsay Vonn


23.4.2015

Travel Thursday - ROAD TRIP - Benvenuti a Cortina d'Ampezzo!

Tervetuloa taas Folk... Idan matkassa-blogiin! Harmi etten oo Folke, siinä on uskottavampi toi traveller-kaiku. Tosin Jopi, Folke ja Mörkö ne vasta omituiselta jengiltä kuulostaisikin...

Enihuu, märän ja loskaisen Itävallan jälkeen lähestyimme road tripillämme Italian rajaa ja sääkin (ai mää vai?) muuttui paremmaksi sitä myöten. Hieman ennen rajaa alkoi ankara googlettelu hyvistä laskumestoista; montako hissiä auki, millaiset hissit, lumitilanne, onko kyläänlaskua, onko jäätikköä, mitä maksaa yms. Jopi, apparipaikan kuningas, onnistui bongaamaan bergfexistä Cortina d'Ampezzon, tuon vuonna 1956 talviolympialaiset isännöineen talviurheilukeskuksen. Cortina oli sijainniltaan passelilla paikalla ja lumi- ja hissitilanne varmasti paras mitä siihen aikaan vuodesta enää jäätiköiden ulkopuolella niin etelässä oli tarjolla.

Saavuttiin myöhään iltapäivästä Cortinaan ja aloittelimme majapaikan metsästyksen. Emme siis olleet varanneet mitään majoituksia koko reissulle etukäteen; vaikea varata kun ei varmaksi tiedä mihin päätyy. Tsekkailimme aina kuitenkin ennen johonkin paikkaan saapumista tarjontaa TripAdvisorista, Hotels.comista ja kyselimme gasthauseista ohi ajaessamme. Olimme Cortinassa pääsiäisviikonloppua edeltävänä keskiviikkona. Ajelimme kaupungin keskustaa ristiin rastiin ja tiedustelimme majoituksia hintoineen ja lemmikkiystävällisyyksineen. Meidät yllätti totaalisesti fakta, että melko suuri osa hotelleista ja gasthauseista oli vielä(!) kiinni. He siis avasivat vasta perjantaiksi tai torstaiksi. Saattaa olla että tälläinen on täälläpäin ihan normaalia, mutta meille se tuli kuitenkin yllärinä. No, majoitus löytyi kuitenkin Hotelli Montanasta, aivan keskustasta läheltä ravintoloita, bussiasemaa ja pohjoisvuorten hissiasemaa. Respan mies rakastui Mörköön - joka kerta tiskin ohi kulkiessamme hän alkoi jo kaukaa höpöttämään Mörölle ja tarjoili koirankeksejä. Aluksihan tämä oli hirmuisen hauskaa meistäkin, mutta myöhemmin jo jopa hieman noloa kun koiraa ei saanut respan ohi ilman keksishowta :-D


 

Cortina d'Ampezzo on todella suloinen pikkukaupunki Dolomiittien syleilyssä - siksi onkin todella surullista että allekirjoittaneen aivot eivät olleet tuolloin vielä
a) kameran omistus-moodissa
b) kuvaus-moodissa.
Niin paljon jäi tästä sympaattisesta paikasta ikuistamatta ja nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en voi täällä niitä teille näyttää - omassa kopassahan muistot säilyy aina. Cortina tarjoaa enimmäkseen aktiviteettejä rinteisiin aikoville. Bongattiin mestoilta kuitenkin myös golf-kenttä sekä myöhemmin kirjakaupasta karttakirja, jonka mukaan kesällä olisi hulppeita trekkauspolkuja tarjolla. Kaupunkia halkoo Boite-joki, joka ainakin meidän vierailumme aikaan ei ollut vielä täyttynyt sulamisvedestä. Kaupungin länsiosa on täyttynyt majataloista ja yksityisistä alppitaloista. Joen itäpuolella sijaiseee kaupungin keskusta; paljon erilaisia majoitusvaihtoehtoja, ostoskatu ja runsaasti valikoimaa après-ski -mestoissa. Selkeästi pääsiäisen huippuhetket olivat vasta tulossa, meidän ei nimittäin tarvinnut jonottaa juuri mihinkään ja palvelua sai joka paikassa nopeasti. Jos on leffaihmisiä tai harrastaa scene spottingia, tarjoaa kyseinen pitäjä siihenkin nähtävää; mm. James Bond - For Your Eyes Only, Krull, The Pink Panther ja Cliffhanger on kuvattu Cortinassa.

Kun saatiin kamat asetettua huoneisiin käytiin vuokraamassa meikäläiselle ja Jopille varusteet seuraavalle päivälle valmiiksi. Jopi on aiemmin ollut liikenteessä laudalla, mutta päätti tällä kertaa urheasti kokeilla suksia. Vuokraamon työntekijä oli aivan yliveto - saatiin kummallekkin hyvät ja omaan laskutyyliin sopivat sukset. Meikäläinen ei sellaisilla ollutkaan ennen laskenut, niistä lisää myöhemmin!

Illalla keskustassa kierrellessä Jopilla löi silmissä liekkiä kun lumihuiput ja mielettömät näkymät reunustivat maisemaa mihin suuntaan ikinä katsoikaan... Samat höpinät jatkuivat illalla nukkumaan mentäessäkin; itselleni yörauhan saamiseksi olen nyt siis luvannut kesäksi yhden Dolomiitti-trekkausreissun herralle.


Illalla meitsillä meni hetki ennen kuin pystyin menemään sänkyyn; sen verran oli huikeet maisemat omalta partsilta. Vatsassa lensi perhosia kun jännäsin tulevaa laskupäivää - viimetteeksi olin ollut suksilla öö... vuonna 2012? Silloin taidettiin oltiin Sveitsin Zermattissa jäätiköllä. Pidän - tai siis pidin - itseäni kokeneena ja varmana, mutta hyvin rauhallisena laskijana, joka tuntee omat rajansa. Palataan tähän asiaan myöhemmin viimeisessä laskettelua sisältävässä ROAD TRIP -postauksessa, katsotaan miten sitten arvioin itseäni oman elämäni Tanja Poutiaisena.

Instagram Travel Thursday on Skimbacon järjestämä kampanja, jonka tarkoituksena on tarjoilla matkailun tuottamia elämyksiä juuri siihen, missä nyt olet. Suomessa kamppista hostaa mm. Destination Unknown.

21.4.2015

ROAD TRIP - Alaston Bad Ischlissä

Loma starttasi haaveista Salzkammergutin alueella olevista kohteista; Bad Ischlin kaupunki, Eisenriesenwelt eli maailman suurin jääluola, Hallstattin upea järvikylä ja Hallstätter See-järvi sekä Dachsteinin lumihuiput, joilla on mahdollisuus liikkua riippusiltoja pitkin.

Onni ei valitettavasti ollut matkassamme alkureissusta. Kremsistä lähdimme liikkeelle suunnaten auton nokan kohti Linzin kaupunkia. Näin pystyimme ajamaan myös Wachaun laakson läpi Tonavan vartta pitkin. Maisemat olivatkin upeita ja joessa liikkuvat hinurit ja tönärit lastiensa kanssa. Huono-onnisuutta matkassa oli koko Itävaltaa koetteleva myrskyisä sää, joka ilmene meille vasta Linzin ohitettuamme. Alkumatkasta sää oli kaunis ja Linziä lähemmäs päästessä Tonavaa reunustavat kukkulat muuttuivat korkeammiksi ja korkeammiksi. Ohitettuamme Linzin ja lähestyessämme Salzburgia myrsky alkoi antamaan itsestään merkkejä. KIA ei ole kooltaan kovin hääppöinen ja voimakkaan tuulen tunsi ratissa. Puut kumarsivat puhurissa matalalle ja jouduimme jopa pysähtymään maantielle, kun edellämme ajaneeseen autoon tuuli heitti isoja oksan rankoja ja risukkoa. Salzburgin lähistöllä pysähdyimme ostoskeskukseen hankkimaan meikäläiselle MediaMarktista kameraan muistikortin.

Selasimme koko automatkan kuumeisesti säätiedoituksia ja näytti siltä, että koko Salzkammergutin alueelle ei ollut seuraaviksi päiviksi luvattu kovin mukavaa säätä. Eisenriesenwelt oli suljettu, kuten myös Dachsteinin näköalatasanteet ja sillat. Näin myös Itävallan korkeimman vuoren Großglocknerin vuoristotie. Saapuessamme Bad Ischlin kylään, menimme syömään. Ympärillä olevista vuorista ja komeista maisemista ei ollut tietoakaan seistessä alhaalla pikkukaupungissa; sumu peitti kaiken. 
Ravintolassa päätimme tehdä todellisen tilanne-check outin; mitä tehdään ja minne mennään. Säätiedoitteet kertoivat kelin jatkuvan samanlaisena seuraavan viikon ajan, joskin tuulen oli määrä laantua. Ravintolan tarjoilija kertoi lähellä olevien laskettelupaikkojen olevan kokonaan suljettu, osittain siksi, että laskukausi oli jo ohi ja osittain myrskyn vuoksi. Tulimme tulokseen, että seuraavana päivänä auton nokka kääntyisi kohti etelää; Pohjois-Italia näytti säiden kannalta jo paljon paremmalta. Sovimme kuitekin nauttivamme illan Bad Ischlissä. 

Hotelli löytyi pienellä hakemisella. Saatuamme kamppeemme autosta lähdimme Jopin kanssa käyttämään Mörköä ulkona. 



Fiilis oli kuvanmukainen; edes sitä pikkuriikkistä osaa kaupungista, minkä siinä sumussa olisi voinut nähdä, jäi näkymättömäksi sateen roiskiessa kasvoille ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäikin omien tossujen tuijottaminen. 

Meidän ulkoillessa kukkulalla matkaseuramme oli tehnyt iltasuunnitelmia ja päätettiinkin suunnistaa kohti kylpylää! EuroThermen Spa sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, rautatieasemaa vastapäätä. Hyisevä sää oli tunkeutunut jo nahan alla ja pystyin haaveilemaan vain saunasta. En ole ennen ollut kylpylässä Euroopassa. Tai en oikeastaan missään muaalla kuin Suomessa. Siis sellaisessa varsinaisessa spassa. Eurooppalainen kylpyläkulttuuri pääsikin siis yllättämään ainakin meikäläisen aivan ensihetkillä. Kassalta saaduilla rannekkeilla toimi pukukaappi ja niillä pääsi myös liikkumaan ympäri kylpylää sekä maksamaan allasbaarissa.

Unisex-pukuhuone ei ollut vielä mitään; niitähän on Suomenkin kylpylöissä. Kävin vaihtamassa uima-asun pienessä privaattikopissa päälle ja sitten koko porukalla portaita alas spa-kerrokseen. Kävelimme porteista sisään ja kaikki, kukaan sen kummempia katsomatta, piippasi rannekkeensa portin sähköisessä lukijassa. Hyvin nopeasti porteista sisään päästyämme totesimme olevamme jossain muualla, kuin itse allasosastolla. Edessämme oli suihkuja, nude-allas ja isohko valikoima erilaisia saunoja. Kuten suomalaiseen ajatukseen kuuluu, pohdin koko ajan jännityksen sekaisin tuntein, että missä voin peseytyä ennen altaaseen menoa?! Vainko täällä? Ei ole erillistä naisten suihkua? Todellisuudessa, jos olisimme katsoneet yhtään tarkemmin, olisimme huomanneet näiden suihkujen olleen jo siellä yläkerrassa. Kun olin itse jäänyt hannaamaan nude-osaston ovelle, Jopi oli tyylillensä uskollisena painellut suihkun kautta kohti lauteita ja viittilöi siinä sivussa meikäläistä seuraamaan. Mutta minkäs sitä voi, luu meni kurkkuun ja kipitin äkkiä pois osastolta. Poistuessani alueelta huomasinkin heti K16-merkit ja nude area-kyltin. Aikuismaisesti kerättyä itseni (lue: hihitellen) nousin ylös portaita ja löysin erilliset suihkut. Niiden kautta kävin allasosastolle. Jopi tulikin sinne myöhemmin perässä. 

Kylpylän altaat olivat kaikki suola-altaita. Veden suolapitoisuus oli 3%; se on uimahallin klooriveteen tottuneelle aluksi hieman outoa. Suolaisuuteen kuitenkin tottui nopeasti ja altaita olikin moneen eri lähtöön tarjolla. Yksi isompi allas, yksi iso pore-allas ja kaksi ulkoallasta. Nekään eivät olleet mitään pieniä. Ulkona satoi vettä ja olikin upea ja mielenhämmennystä aiheuttava kokemus uida kroppa 34-asteisen veden alla ja alas satava vesi osuen kasvoihin. Kirjaimellisesti se tuntui siltä, kuin joku olisi heitellyt teräviä tikkuja kasvoille! Kylpylän selvä ylpeyden aihe oli Lazy River, kylpylän pihalla mutkitteleva "joki", jonka varrelle on rakennettu erilaisia "asemia"; esimerkiksi suolalaatoilla vuorattu tunneli, jossa voi myös pysähtyä istuskelemaan, mukavempiin säihin selkeästi tarkoitetut vesi-aurinkotuolit sekä hieman latoa muistuttava rakennus, jonka läpi voi uida, mutta myös pysähtyä erilaisille "hieronta-asemille". 

Pienen tsemppauskeskustelen (lue: asian äärimmäisen päivittelyn ja pään pudistelun) jälkeen lähdin Jopin kanssa takaisin nude-saunaosastolle. Se kun sitten ilmeisesti oli koko span ainoa mahdollisuus päästä saunaan. Pienen alkukangistelun jälkeen homma lähti kuitenkin käyntiin ja loppujen lopuksi näin jälkikäteen asia naurattaa jo kovasti. Toivon, pliis, älkää saako käsitystä, että jotenkin kammoksuisin tai pelkäisin alastomuutta. Olen ehkä hieman hitaasti uusille asioille lämpiävää sorttia, tai ainakin silloin kun ne tulevat täysin nurkan takaa - tässä tapauksessa kirjaimellisesti :-D Loppujen lopuksi se tilanne taisi olla niin, että meikämimmi siellä meni ja vaihtele saunoja sujuvasti ja Jopi lampsi perästä. 

Vietimme iltaa melko myöhään kylpylässä, joka sulkeutui vasta puolen yön aikaan. Hotellille päästessä ja Mörön iltalenkin jälkeen olimme kumpikin jo rättiväsyneitä ja Jopi kuukahtikin melko nopeasti. Allekirjoittanut ei kuitenkaan voinut vielä antaa periksi ja kaivoin kameran esiin laukusta - oli ensimmäinen hetki koko reissun aikana, kun pystyin tutkailemaan sitä kunnolla ja pläräämään vempeleen sisältöä ja mahdollisuuksia.

Aamulla kello soi aikaisin ja meitsillä vielä aikaisemmin. Mörön kanssa paineltiin pihalle ennen aamiaista. Tosin Mörköä ei näistä kuvista päätellen olisi lähtö huvittanut yhtään... Eikä kyllä taluttajaakaan, kun kurkkasin parvekkeelta ulos.







Toisten nauttiessa makoisista aamu-unista raahauduin samalle kukkulalle kävelemään kuin edellisenäkin iltana. Yöllä kaupungin oli peittänyt lumisade, joka aamun myötä oli muuttunut jo lähes loskaksi. 







Lenkin jälkeen menimme aamiaiselle ja sieltä hypättiin autoon. Matka kohti Italiaa taittui nopeasti ja alkuun maisemat eivät olleet kovinkaan lomafiilistä ylläpitävät. Allaoleva kuva napattu vauhdista takapenkiltä. Maisemat olivat jylhät, mutta niistä olisi varmasti saanut irti enemmän suotuisammissa sääolosuhteissa. Jopin kanssa tehtiin diili, että tänne palaamme vielä myöhemmin ennen lopullista kotiinpaluuta.



 Italiaa kohden sää muuttui koko ajan paremmaksi ja aurinkoisemmaksi. Niistä lisää myöhemmin.

19.4.2015

Suomivisiitti

Käväisin siis männä viikolla Suomessa vähän hoitelee juttuja. Ekaksi tärkein homma oli käydä tekemässä opinnäytetyön aineistonkeruu, eli haastattelut. Sainkin matskua kasaan ihan kiitettävästi ja äänitteiden tekstiksi purkaminen alkaa huomenna. Nyt ei tarvitse miettiä, mitä tehdä seuraavien kuukausien aikana, jos on tylsää. Toiseksi tärkeintä oli tavata ystäviä ja perhettä, joita olikin ollut iiiiiiso ikävä. Kaikkia en ehtinyt nähdä joita piti, mutta tiedän että ystävyys kantaa, vaikka vasta loppukesän puolella seuraavan kerran on mahdollisuus tavata. Ihan voin jo heti alkuun myöntää, että joo - kamera oli matkassa ja ei - en ottanut juurikaan kuvia. Ihan rehellisesti, olin todella kiireinen. Kiireisempi kuin olisin uskonut. Toisaalta tämän mahdollisti se, että olin matkassa yksin, jolloin äkillinen suunnitelmien muutos on mahdollista. Kuitenkin joitain fotoja muistin napata kaikkien autovenkslausteni, kaupunkien välillä suhailun ja puhelinmaratoonien keskellä.  Maanantaina olin Suomessa iltapäivällä, lento oli kuoppainen ja etukäteen suunnittelemistani päiväunista ei juuri tullut mitään. Normaalisti lentoaika Wienistä Helsinkiin on jotain kahden ja puolen tunnin hujakoilla. Tällä kertaa tultiin nopeasti, 2h15min. Velipoika tuli hakemaan uudenkarhealla Audillaan ja kyyti Porvooseen sujahtikin näppärästi. Ilta sujui perheen kesken päivällisellä ja aikaa yhdessä viettäen. Tiistaina aamusta kävin tekemässä yhden opparihaastattelun, jonka jälkeen oli muutama tunti hukattavaksi. Kuin tilauksesta ystäväni pisti viestiä, että onko aikaa aamiaiselle yhdessä. Ja mullahan oli! Käytiin nauttimassa Rongossa herkkuja ja vaihdettiin kuulumisia ihan kaikesta.

Jos joskus satut Porvooseen ja pohdit, missä saisi taivaallista kahvia ja suussa sulavia herkkuja tai maukasta lounasta, suuntaa Cafe Rongoon! Rongon brunssi on jo käsite porvoolaisten keskuudessa, sekin aina yhtä hyvää! Jopin suosikkibrunssi täällä on Eggs Benedict ja mun klassinen Ranskalainen aamiainen. Rongolla on ollut koko meidän parisuhteen aikana hieman spesiaali asema mun sydämessä. Kahvila on nimittäin avattu samoihin aikoihin kun me aloimme tapailemaan ja lopulta seurustelemaan. Rongon ensimmäisessä toimitilassa Rihkamakadulla kävimme keskustassa asuessamme harva se päivä kahvilla ja lehtiä lukemassa. Minuun teki myös alusta asti vaikutuksen se, että omistajat ovat mukavia, tervehtivät aina lämpimästi ja kahvila on lemmikkiystävällinen; Mörkö on aina ollut tervetullut mukanamme. Muuttaessamme myöhemmin Helsinkiin kahvilareissut tietenkin vähenivät, mutta muuttuivat meille entistä merkityksellisemmiksi. Me mennään joskus Jopin kanssa edelleen kahdestaan kahvilaan vain olemaan. lukemaan lehtiä ja fiilistelemään. Onneksi kesän jälkeen ollaan taas porvoolaisia!
Iltapäivästä sain loputkin haastattelut pulkkaan. Päätettiin mamman kanssa hypätä autoon ja kurvailla kohti Orimattilaa moikkamaaan mummia. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta kyseinen rautarouva porskutti edelleen eteenpäin ja juttu lensi. Katseltiin vanhoja postikortteja, jotka olivat löytäneet takaisin mummille oltuaan muutaman vuosikymmennen hänen siskollaan säilössä. Kortit olivat pääosin mummini ja vaarini ulkomailta, Lapista, Ruokovedeltä ja Myrskylästä lähettämiä kortteja mummin sisarille Helsinkiin. Ne olivat niin kauniita, harmittaa etten tajunnut räpsäistä edes kännykällä kuvaa niistä. Lisäksi laitoin mummin tablettiin valmiin näppäimen tähän blogiin; toivottavasti luet tätä mummi! :-) Illalla oltiin mamman kanssa kahdestaan kotona, saunottiin, poreiltiin ja höpötettiin pitkään.

Keskiviikkona päivä sujui jälleen haastatteluiden parissa ja iltapäiväksi kurvailin Helsinkiin koululle tapaamaan vaihdon ohjaavaa opettajaani. Puolitoista tuntia meni siellä turistessa, aika kului aivan liian nopeasti. Olin sopinut illaksi saunareissun ystäväni luokse. Parin mutkan kautta pääsinkin hänen luokseen ja siellä meikäläistä ilahdutti myös ihana Viljo-herra ja hänen emäntänsä!



Kyseisten kahden ystäväni kanssa ei koskaan juttu lopu. Liian harvoin meillä on aikaa istua kolmisin alas ja höpötellä. Saunomisessa he vievät mua aivan 6-0 ja jälleen kerran olin ensimmäinen peseytymässä. Kuten aina, meikäläistä hemmoteltiin herkuilla, joita mimmit olivat itse väsänneet. Tällä kertaa oli mm. feta-päärynä-basilika-tikkuloita, jotka veivät kielen mennessään! Ihan ku mä koskaan sanoisin "ei" juustolle... Mä oon näille tsirbuloille parit illalliset pystyssä sitten kun meillä on oikee koti :-)



Torstaina kävin kaupungilla hoitelee vähän asioita ja kahvilla näitten samaisten kamujen kanssa. Sen jälkeen lähdettiin tekemään tupatarkastus meidän kämppään, joka siis tällä hetkellä on purettu kaikesta turhasta ja kuulemma viittä vailla valmis tasoitemiehiä varten. Kuten kuvattomuudesta näkyy, arvatkaa muistiko meikäläinen taaskaan kameraa ottaa sinne mukaan... 

Illalla tapasin lisää ystäviäni; käytiin syömässä ja kahvilla viimeisiään vetelevässä Waltersissa. Paikka ei ehkä ole se houkuttavin kahvinjuontia varten, mutta siellä on tullut about 6 vuotta takaperin tullut istuttua juuri heidän ja parin muun kanssa harva se ilta, arkena ja juhlana. Aika kuluu nopeasti, mutta sitä ei usko ennen kuin sen itse kokee. En niinkään ajattele, että "justhan mä täytin 22" (vaikka ihan just täytinkin!), vaan enemmän ajattelen, että miten niin paljon on voinut tapahtua - vaikka aikaa on kulunut omasta mielestä vähän. Oma braavurini näissä muisteloissa on Onnelan ajat, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Ei siksi, että silloin tuli käytyä nykyistä enemmän ulkona tai bailattua rankemmin, vaan siksi, että silloin tapasin suurimman osan nykyisistä ystävistäni. Ne tuli kaikki melkein kerralla - ihan kuin joku ois lyönyt poskelle (se taisi silloin olla kirjaimellisesti lähellä), mutta onneksi niin. Olen oppinut näistä vuosista niin paljon. Mun elämäni mittakaavassa nää tyypit on ollut jo ikuisuuden ja etenkin täällä, 1200 kilometrin päässä heistä, korostuu se, että mikä munkki mulla on käynyt! Yöllä käytiin vielä tsiigaa perusmestoi ajelulla. Emäsalon sillalta ja Kråköstä sai pari hyvää kuvaa napsaistua Kilpilahdessa käynnissä olevasta seisokista.




Perjantaina köröteltiin käymään jälleen Helsingissä. Tarkoitus oli vähän rikastuttaa kameralaukun sisältöä, mutta se homma jäi jotenkin ihan puolitiehen... Kävin kyllä Rajalalla... Ja Verkkokauppa.comissa. Homma ei jotenkin natsannut. Ja sitten mentiinkin Ponkesiin. Ja Vansille. Oh dear...


 


Perjantai-iltana tuli kaverit kylään, mamma ystävällisesti lainasi meille sauna- ja allaosastoaan. Pitkän kaavan löylyjen ja lillumisen jälkeen iskettiin ykköset päälle ja lähdettiin keskustaan. Omissa toiveissa oli päästä vimosta kertaa Hoviin ja Rilloon, vaikkei ne olekkaan meikäläisen historian kirjoissa niin näyttävissä rooleissa olleetkaan. Homma lähti jo ihan lapasesta melko nopeasti. Seuraavan päivän lennot ja muut eivät paljoa painaneet, kun nauroin vatsa kippurassa koko illan ja nautin täysin rinnoin. Aamulla makasin sohvan pohjalla liian pitkään ja meinasi tulla hoppu kentälle. Helsinki-Vantaalla kävi kova kuhina, kun taas ennätyksellisessä 2h5min saavutetussa lentoajassa Wien suorastaan velloi puolityhjyydessä. Rauhassa sai lampsia pitkiä käytäviä viimeisillä voimillaan. Jopi ja Mörkö oli uupunutta matkustajaa vastassa kentällä. Ajettiin sushiravintolan kautta kotiin.

Sunnuntai sujui letkeissä tunnelmissa; enimmäkseen myös tätä postausta kirjoitellessa. Jopi kävi aamulla pyörälenkillä treeniksi, ensi kuussa aikovat kuulemma porukalla polkea Kremsistä Wieniin. Mua ja Mörköä eivät moiset treenit hetkauttaneet, vaan mukavasti köllittiin sängyssä siihen saakka, että Jopi palasi kotiin. Käytiin Steinin nurkilla kahvilla nauttimassa aurinkoisesta kelistä. Terassilla tuli jo hiki! Kremsissä oli käynyt melkoinen vihertyminen verrattaen viikon takaisiin näkymiin. Sehän ei kyllä ole ollenkaan pahasta, ensi viikoksi on luvattu jo parinkymmnen asteen lämpötiloja. Allaolevat kuvat kodin etupihalta.









Ensi viikolla kalenteri on tyhjää täynnä - melkein. Opparihommien lisäksi lupaan vihdoin ja viimein laitella niitä Road tripin kuvia ja kertomuksia. Oon saanut niistä pari kyselyä, joten aloitan sen heti huomenna. Tätä postausta oon kirjoitellut nyt mun veljen vanhalla läppärillä, jossa olisi kaikki mahdolliset ohjelmat kuvien muokkausta varten. Harmi vaan, että kirjoittaja on niin tumpelo, ettei osaa mitään niistä käyttää. Siksi näissä postauksissa on nuo horisontit vähän niin ja näin. Mutta muutos on tulossa, otan pikakurssin Photoshopin käyttämiseen. 

Aurinkoista ensi viikkoa!