5.3.2015

Travel Thursday - Sri Lanka 2014

Bongasin Deep Red Blues -blogista tälläisen Travel Thursday -haastepostauksen ja sen innoittamana ajattelin, että meikkiskin voisi tälläisen postauksen väsätä. Tosiaan minä, Jopi ja Mörkö asustelemme täällä Itävallan Kremsissä, veljeni ja hänen tyttöystävänsä lomailevat parhaillaan Väli-Amerikassa (stop sending pictures... :-D) ja toinen veljeni ja isäpuoleni ovat työreissulla Frankfurtissa. Vain äiti, perheen kesken mamma, pitää järjestystä yllä meidän perheen päämajassa Suomessa. Ollaan siis aika levällään tää kevät ja ajattelinkin, että ois kiva kirjoittaa pienet muistelmat Instagram-kuvien kera.

Viime vuoden tammikuussa pakattiin siis koko kööri rinkkamme ja suunnistetiin kohti Sri Lankaa. Reissu oli hikinen, tilanteita ja tositoimintaa sisältävä reppureissu pitkin poikin maan lounaista rannikkoa ja keski-Sri Lankan vuoristoa. Me oltiin Jopin kanssa oltu edeltävänä syksynä kuukauden reilillä ja matkakassa kumisi tyhjyyttään. Mutta kun ilmoitus reissusta tuli, emme väittäneet vastaan.



Reissua edeltävänä päivä pakkasin rinkan tasan kerran ja käytin vaa'alla. Meikäläisen rinkanpakkaus kaava on aina sama; kasaa kaikki mukaan tarvitsemasi sängylle, tee pieni lajittelu, käännä selkä sängylle, käänny minuutin päästä takaisin, ota puolet pois ja loput laitat rinkkaan. Koskaan ei ole vielä mennyt vikaan! Tässä kuvassa on mun ja Jopin kamat ennen selän kääntö-vaihetta. 



Kun kone lasketui 18 tunnin lentohässäköiden jälkeen Colomboon, etsittiin tarpeeksi iso taksi seitsemälle ja lähdettiin suuntaamaan kohti Mount Laviniaa, ensimmäistä ja ainutta yöpaikkaa, joka oltiin varattu etukäteen koko reissulle. 4 tuntia (kuvitellun 1,5 tunnin) taksimatkan jälkeen käytiin heittämässä kamat hostelliin, ja suunnattiin rantaan syömään. Sovittiin jo illalla. että aamusta suunnataan juna-asemalle ja tavoitteena päästä Hikkaduwaan. Seuraavana päivänä oltiinkin tosiaan junassa, tai ainakin osittain. Mulla nimittäin roikkui jalat ulkona kun istumapaikat oli hiukan kortilla. Kuvassa ensikosketus Hikkaduwan kuohuista niin pullosta kuin rannasta. 



Tämä kuva on Hikkaduwasta meidän huoneen partsilta. Iltaisin aurinko laski meren taa, sitä olisi voinut tuijottaa ikuisuuden. Aamulla auringon taas noustessa merestä pystyi bongamaan jo ekat surffaajat. 



Hikkaduwasta matkasimme Unawatunaan. Paikka ei ollut iso ja mestoille päästyämme läjättiin rinkat yhteen kasaan, janoisimmat ottivat päivän ekat ja innoikkaimmat lähtivät etsimään majoitusta seuraaviksi päiviksi. Kuvassa uusi tilapäiskoti on jo tiedossa ja olemme matkalla sinne kävellen, ekat neiböriinökset tavattiin tiellä. Unawatuna oli mielestäni yksi reissun kohokohdista, etenkin viihdyin niemen kärjen taakse jäävässä poukamassa, jonka rantaa kutsuttiin Jungle Beachiksi. Rannalle pääsy oli vaikeakulkuisempi ja pidempi, mutta itse ranta oli hiljaisempi, vesi rauhallisempaa kuin lahden toiselle puolella ja ihmisiä kohtuullisesti. 



Unawatunassa oli myös herkkua harvinaista herkkua tarjolla; mojito! Unawatunan majoitus oli myös yksi mieleenpainuneimmista, asuimme erään paikallisen perheen kanssa paritalossa. He pitivät omalla puolellaan pienenpientä kyläkauppaa. Aamupalaa nautittiin talon katolla, josta oli aina loppuvaiheessa aamiaista pakko paeta, muuten käristyi niille istumilleen.




Kuvassa Sri Padan vuori (alt. 2243m), joka huiputettiin. Myös minä. Minä. MINÄ!!! Ehkä sen huomaa, että olen vieläkin superylpeä itsestäni, että kapusin tuonne päälle! Oltiin tultu autolla ylemmäs rannikolta vuoristoon Maskeliyan pikkukaupunkiin. Sri Pada, myös Adam's Peakina tunnettu vuori oli tarkoitus valloittaa aamuyöstä ja seurata vuoren huipulta auringonnousua. Vuoren juurelta nousee 3000 porrasta ylös huipulle, jossa sijaitsee temppeli. Edellisenä iltana istuskeltiin hotellin terassilla, ihailtiin edessä olevia teeviljelmiä ja höpistiin vain. Viereseen pöytään saapui tsekkiläinen mies, joka juuri palasi huipulta tyttöystävänsä kanssa. Hän kertoi kroppansa olevan aivan rikki reissusta ja oli yllättynyt, kuinka rankkaa  oli ollut. Myöhemmin hän kertoi olevansa kokenut trekkaaja. Siinä kohtaan meikämimmiltä meinasi viimeistään mennä luu kurkkuun koko hommasta.

Mutta koska periksi ei voinut antaa, oli aamuyöstä kellon soidessa kahdelta pakko nousta ylös ja iskeä kävelyn ykköskengät, pitkien matkojen mukavuuden multihuipentajat, Converset jalkaan (Pohorje in memories, nykyisesti kahdesta vahingosta viisastuneena...). Nousu oli fyysisesti rankka; on helppoa ajatella että 3000 askelta ylös päin ei ole niin paha. Ei niin. Mutta jos 162cm kokonaispituudella harppoo about 40cm korkuisia, osittain sortuneita kivipaaseja, se tuntuu jo jossain. Reitti vuorelle oli kuitenkin maaginen; pimeydessä valot johdattelivat kiemurrellen huipulle ja aina silloin tällöin oli mahdollista pysähtyä teekupposelle. Itse etenin hitaaseen tahtiin. Osa porukastamme antoi jo periksi ja palasi hotellille. Itse nousin portaita hetken erään paikallisen rouvan kanssa käsikynkkää, eipä hänelläkään pituutta juuri enempää kuin meikäläisellä ollut. Ikää sitten jo sitäkin enemmän. Yhteinen kielikin puuttui, mutta siinä yön pimeydessä ja hiljaisuudessa oli helppo nousta kaksin vaikeimmista paikoista. Rouvan seurassa oli muitakin aikuisia mukana, mutta he kantoivat sylissään pieniä lapsia; koko perhe oli tullut pyhiinvaellukselle vuorelle. Mun oma perhe oli jo ties missä ja jossain vaiheessa nousin portaita yksin. Pahimman ärsytyksen keskeltä bongasin kuitenkin Jopin kasvot, hän oli jäänyt odottelemaan mua tasanteelle ja kertoi muiden menevän edellä noin 15 minuuttia. Loppumatka noustiin yhdessä ja hymyillen. 60 metriä ennen huippua pysähdyttiin teelle ja syötiin jotain paikallisia, pirun tulisia munkkeja. Huipulle menevät, viimeiset portaat oli jo niin jyrkät, että askelmia noustiin jo paikoitellen kädet edellä. Nousua vuorelle oli takana 3 tuntia saavuttaessamme huipun. Ylhäällä temppelin alueella piti riisua kengät. Jalkapohjat paleli melkolailla kivilaatoilla seistessä. Väenpaljoudesta bongattiin loput meidän huipulle päässeestä porukasta. Maassa istuen odoteltiin auringoa nousua, joka sitten tullessaan oli HUIKEA. 

Alastulo vuorelta otti auringon porottaessa toiset kolme tuntia. Laskeutuessa a nautiskeltiin enemmän paikaillisia herkkuja ja juomia, katseltiin maisemia. Pimeässä noustessaan ei edes tajunnut, kuinka mielettömät näkymät ympäröivät. Itselle alastulo oli kuitenkin yllättäen rankemapaa, loppuvaiheessa jalat oli pelkkää spagettia ja koskaan ei ole tasainen maa tuntunut niin hyvältä. 



Sri Padan jälkeen lepäiltiin aamupäivä hotellilla, josta matka jatkui Nuwara Eliyahin vuoristokaupunkiin. Siellä pojat ottii mittää toisistaan golfaten ja muille riitti pelkkä oleilu. Nuwara Eliyahista kävimme päivän mittaisella palauttelulenkille Horton Plainsin kansallispuistossa 2200 metrin korkeudessa. Kuvassa näkymät World's Endistä. 



Vuoristossa oleilun jälkeen suunnaattin vielä alas rannikolle Tangalleen, jossa lööbailtiin rannalla ja nautiskeltiin. Näin myös elämäni ensimmäistä kertaa rauskuja, kun paikalliset kalastajat saivat isoimman saaliinsa kuulemma 30 vuoteen. Samaan aikaan tilanne oli surullinen, että iloinen; ranta täynnä rauskuja, noin 40 kappaletta ja kalastajat saivat varmasti elämänsä saaliin. Se oli nimittäin niin iso, että verkkoja joutui jo vetämään muutkin kuin kalastajat. Paikalliset olivat niin innoissaan saaliista, se tiesi paljon rahaa. Yht'äkkiä ranta oli myös täynnä pukumiehiä,jotka kilpaa tarjosivat kaloista eniten rahaa. Mielipaha rauskujen vuoksi oli itselle kuitekin hieman liikaa, joten en tiedä, kuka kalat loppujen lopuksi sai. Pari päivää ennen kotiin paluuta, suuntasimme Negomboon ihmisten ilmoille juhlimaan tuplasynttäreitä. Kuva Negombo Beachin rannalta jostain kuppilasta. 

Kokonaisuudessaan reissu oli mieletön ja nälkä jäi; vielä kokematta jäi Sri Lankan itärannikko, jossa meidän maassa olessamme riehui myrsky, joten jätimme sen tuolloin väliin. Tästä reissusta on nyt tosiaan 15 kuukautta ja tekis mieli taas laittoo jo Whatsappin family chattii, että koska taas pakataan reput :-) 

Tämä postaus on siis osa Instagram Travel Thursday-tempausta, jonka takana ovat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Veera Bianca.

2 kommenttia:

  1. Tervetuloa mukaan IGTT-kamppikseen, kiva kun lähdit mukaan!! :) Me ollaan kanssa mietitty surffireissua Sri Lankaan, ja nämä kuvat olivat kyllä omiaan nostattamaan matkakuumetta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Täällä vasta tätä blogin kirjoitusta harjoitellaan ja tää kamppis osui kun nappi silmään, eli kiitos itsellenne myös. Parhaimmat kuvat valitettevasti jäivät nyt jonnekkin kovalevyn syövereihin, mutta kaipa noista ig-kuvistakin saa hieman fiilistä :) Aurinkoista kevään odotusta! -Ida

      Poista

The stage is yours!